Suurimman tennispyhätön tarkoituksella taaimmaisella kentällä pelasimme kykyjenetsijöiden ja tosipelaajien katseilta suojassa. Aina. Yleensä vihoviimeisellä tunnilla, jolloin hallissa pyöri lähinnä siivooja tai joku muu alokas pallo hukassa. Tällä kertaa ei edes kumpaakaan.Vuoron loputtua jatkoimme pään seinään hakkaamista, kunnes valot sammutettiin. Olikin jo pimeää. Kesä oli jäänyt peleiltä väliin (kuten kevät ja talvikin). Pimeyden totesi hieman huolestuneena kanssalyöjäni, kun aloimme valua nurkasta häpeämästä kohti 140 metrin päässä sijaitsevaa ulkokäyntiä. Tunnustellen aluksi kenttiä erottavia pressuja ja sitten huippuvarovasti rappusia ylös. Kanssalyöjä totesi tilanteen olevan aavemainen, jopa pelottava. Ei muuta kuin runsaanlaisesti hylättyjä palloja siellä täällä. Yhtäkkiä tuntui, kuin yksi palloista olisi liikkunut. Jep, juuri ja juuri erottui hämärän keskeltä hitaasti pyörivä keltainen boltsi. Kanssalyöjäni panikoitua. Kohta erotimme useamman pallon vierivän siellä täällä. Kanssalyöjäni ilmaisi ääneen tahtovansa pian kotiin. Ymmärsin häntä. Sitten tapahtui jotain, mitä ei nykyjärjellämme voi selittää, josko edes em. tapahtumiakaan: joka kentän kupeessa on nykynykyaikainen elektrooninen värkki, joka kertoo kuinka paskasti löit palloa. Hienoutta huonoutta voi ihastella jopa värkin tallentamalta videolta. Yhteen näistä syttyi valo. Itsestään. Sitten kuvaruudulle ilmaantui kasvot. Silmämme olivat kyllä tottuneet hämärään ja pelitasostamme johtuvaan ainaiseen itkuraivopiereskelyyn, silti piti pieraista kertaalleen. Mitä vittua, ajattelin samassa kun kanssalyöjäni vajosi käytävän lattialle piiloon. Kyllä, kyllä vitussa! Pään silmät liikkuivat ja tiukka vittumainen katse kyyläsi meitä. Vittu vitun vittu, pakko oli pieraista uudelleen. Nimittäin asiahan ei minulle kuulu, mutta kuvaruudulla NÄKYI erään serbin vittumaiset kasvot. Serbi oli juuri voittanut jonkun vitun gang bangin jenkkilässä ja nyt se toljotti sysipimeän keskeltä vitttumaisessa valoloisteessa meitä! Kanssalyöjäni vapisi, tärisi, itki ja hoki mantraansa. Pystyimme napinnipin liikkumaan kohti väliovea, joka jakaa koko hallin kahtia. Enää 70 metriä pujoteltavaa! Raahasin osittain hajoamaisillaan olevaa kanssalyöjääni. Ja mitä vittua?! Useita samanlaisille kuvaruuduille ilmaantui lisää kasvoja. Tunnistin pimeydessä vain Juha miedon sinapin, pannen parasta parrastaan. Väliovi oli kiinni! Ovi on kiinni! Hallin nurkasta, josta olimme juuri tulossa, alkoi kuulua raskaita askelia ja rumputulta. Voi vittujen syksy, me kuollaan tänne! Die break?!