13-kesäisen testosteronikestostondis ja mieletön mielikuvitus johtivat tilanteeseen, jossa huomattavasti nuoremman pikkuisen pikkuveljeni pinoiset punainen huopikas sai talvella -77 kovaa punkrunk-kyytiä. Vuorasin reunat pullolleen pumpulia, jonkinlainen käsitys pillusta oli muodostunut sivukirjaston kokoelmista, sedän lasipöydän alla olevalle tasolle puolihuolimattomasti peitellyistä Ratoista, sekä tilapäisen kesäpaikkani Karkun evankelisen opiston keittäjän, Neuvostoliiton-reissulle lähteneen Alma-tädin, kokoelmista. Taaperon huopikas oli nyt se "tiukka, mutta pehmeästi penikselle periksiantava pimpero". Ähkittyäni ja kolmatta kertaa kastettuani (huopikkaan) kärkeä, kuulin rappukäytävästä mutsin, pikkubroidin ja -systerin ääniä. Revin vanut vittuun ja koitin tuloksetta sormin kaapia mälliä, puristelin ja hakkasin huopikasta lavuaariin tuloksetta. Harppasin eteiseen ja asetin vasemman jalan huopikkaan vahingossa oikean oikealle puolelle vaatekomeron toiseksi alimmalle hyllylle. Seuraavana päivänä viemään taaperoa pakkasen panemaan pulkkamäkeen. Jäätyikö mälli, paleliko pikkubroidin varpaita? En viitsinyt udella sitä myöhemmin, en vuosikymmenien jälkeenkään. Päähäni jäi soimaan kotonammekin raikannut biisi jossa hoetaan: "huopikkaat, huopikkaat, äiti koittaa piilottaa - sama se, löydän ne..."