Olin lähibaarissa parantelemassa oloani parin nelosen verran eräänä sunnuntaina, kun kaksi vanhempaa, noin 70-v. naista pyyteli pöytäänsä istumaan.Olin juuri selättänyt orastavan keskiluokkaisen darfuurin ja ensimmäiset euforiset aallot kävivät kropan läpi, joten tietenkin menin hyvässä nousukierteessä olevien ikäneitojen seuraan. Tummatukkainen Seija oli tullut toiselta puolen Suomea edesmenneen veljensä vaimon luokse kälyilemään joksikin aikaa. Matkalaukku oli kapakassa mukana, suoraviivaiselta vaikutti Seija kaikin tavoin. Vaalea Anneli sen sijaan oli vielä osin suruverhon varjossa, mutta illan myötä vapautui huomattavasti ja jopa kikattikin, kuulemma ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Niin siinä sitten vierahti leppeästi koko ilta pilkkuun asti, ja neidot kutsuivat Annelin luokse jakamaan yhden vinkkupullon. Kun rollaattorit ja matkalaukut oli parkittu, avasi Seija putelin keskiluokkaista valkkaria. Kohta kaipasinkin jo röökiä ja menin partsille. Yön pimeydessä imin kiivaasti savua ja mietin hiljalleen kotiinlähtöä. Toisaalta ihan mukava turista näitäniitä kaikenmaailman murteista, stereotypioista,  ihmissuhteiden kautta sairauksiin ja kuolemaan. Anneli kävi välillä piikittämässä insuliinia ja esitteli samalla monipuolisen laajan dosettinsa. Nielin viiniä harvinaisen hitaasti, lutkuttelin kielellä, pumppasin kevyesti poskilihaksilla. Tuleva työpäivä hidasti kummasti, eikä tarjolla ollut kuin yksi viinipullollinen. Menin uudestaan tupakalle pimeyteen. Karistaessani tuhkaa purkin kansi putosi, nostin sen ja häkellyin: Kannessa oli yksi iso ja sen ympärillä useita pieniä ristinmerkkejä. Vein purkin lähemmäs parvekkeen ovea, jotta saisin olohuoneesta hieman valoa. Ei jumalauta! Olin karistanut, sekä stumpannut edellisen savukkeeni uurnaan, jossa mitä ilmeisemmin oli Annelin miehen jäännökset. En kehdannut mainita yhtään mitään, laitoin tuhkat niin, ettei röökistä peräisin oleva olisi päälimmäisenä heti sattunut silmään, nakkasin stumpin alas parvekkeelta ja stumppasin tokan röökini parvekkeen seinään ja survoin sen tyhjään(?) vichyputeliin. Painuin sisään ja melko pian teatraalisesti kelloa vilkaistuani ilmoitin, että mun on nyt kyllä pakko lähteä. Kiitin vuolaasti seurasta ja viinistä ja painelin puolijuoksua vahingossa pihan puolelta ulos rapusta. Huhhuh ja perkele! Toivottavasti en kovin usein tule törmäämään Anneliin, enkä Seijaan. Miehensä jäännöksistä puhumattakaan, ajattelin kotona mustia sormenpäitä saippuoidessani...