Ei saatana vaan ole ihminen ikuisesti nuori, klisee mikä klisee. Mut vittu niin se tuntuu olevan: Dokaaminen ei millään meinaa ottaa onnistuakseen, siinä missä se oli yhtä juhlaa kaikkine epidsoideineenkin kymmeniä vuosia. Sekakäyttökin maistui juhlapäivinä. Juottolan aukeamista ysiltä odoteltiin porukalla pelaamalla juopon pullonpyöritystä: jollain oli aina pohjamudat jääny jostain flindasta jota sitten silmät pyöriäisillä hypisteltiin ja kostutettiin mieltä, kunnes taivahan portit aukesi ja jälleensyntyminen käynnistyi taas ja taas...

Otin yhteyttä suurkuluttaja-asiamieheen, joka kuunteli näennäisen empaattisesti eli virkamiesmäisen neutraalisti murheeni suuren. Ohjasi sitten lopulta AAY:n (anonyymit alkoholinystävät) senioriryhmään,mikä kokoontuu kahdesti viikossa ja juhlapyhien jälkeisenä aamuna Runebergintortunpäivää lukuunottamatta. Ei ei ei vittu ei.

Pikkubroidilla oli vauvana leikkikehä olohuoneen nurkassa, jossa se ryömi ja kokeili istumista. Vahdin sitä usein, pitelin sylissä ja etsin pudonneen tutin. Mut jätettiin kerran kahden sen kanssa olin jotain 10v. Mutsi sano, et ei tarvi tehdä mitään;  "anna sen vaan touhuta leikkikehässä ja katso mikä hätänä, jos alkaa itkeen". Pikkubroidille ei oltu laitettu vaippoja, kai unohtunu. Sil oli vaan pelkkä typeräkuvioinen paita. Jossain vaiheessa se oli vääntäny kunnon tortillan. Sittasin siin vieres sohvalla ja tsiigasin keräyspaperin seasta löytämääni Jalluu. Ihan saatanan hirvee dunkkis. Broidi leikki tyytyväisenä niin et se ja koko helvetin leikkikehä oli ihan skeidassa. Kun mutsi palas, se sai raivarin ja huus mulle sikana. Totesin vittuuntuneena et ”sähän sanoit, ettei tarvi tehä mitää?!” Vittu mikä idiootti.

Koko vitun viikko oli mennyt leikkauksen jälkeisessä tuskahelvetissä unettomana ulistessa morfiinijohdannaisten yliannostelun siivillä (niiden) lähestyvää loppua odotellessa. Olkoonkin että niistä ei juurikaan ollut potkua kuin pikaiseen euforiaan, mikä auttamattomasti jäi katkeamattoman kivun kynsiin. Sunnuntai-iltana kaivelin viimeiset zoloftit, seroquelit, viim. käyttöpäivä 11/2005 tenoxit ja varmuuden vuoksi pari palvelualan ammattiliittoa, joista tein varovaisesti puolittamalla iltapalan oksikodonin ja alkoholittoman pintahiivaoluen kera. Hiljalleen tajusin viikon sietämättömän odotuksen jälkeen vajoavan vihdoin UNEEN!

Jotain sekavaa tapahtui Bragun kentällä, jostain syystä mm. kukaan ei ollut tuonut pelipalloksi sopivaa boltsia ja C-junnujen matsimme jouduttiin pelaamaan mun rippilahjaks förätyllä Citizen-rannekellolla. Vittu et oli vaikeeta syöttää saatika skodaa byyriin veskarin ohi. Läntisellä Brahenkadulla sarjakuvadivarin viereisen talon klitsun cannonboltsien kerhohuoneesta oli tullut pari prospect-nöösiä tsiigaan matsii, jota ne ei kauaa jaksanukaan, ennenku tappoivat dumarin juustohöylällä. Palolaitokselta Agricolankadulta alkoi kuuluun lähestyvää sireenien ulvontaa. Skoudet kaahas Hesarii pitkin pillit vieläki stydimmin raikaen metallisuojaverkkojen läpi bolleesti suoraan kentälle ja ensitöikseen takavarikoivat Citizenin. Paikalle kurvasi aivan sietämättömän kovalla pillejään päästellen vielä lekuritsirrakin.

...mun luuri soi. Mun vitun kännykkä soi. Mun vitun puhelin toisti jotain hassun hauskaa pilipaliääntä, mikä lisäs voluumia koko vitun ajan. En tiennyt ajasta enkä mistään muustakaan mitään, kelloki oli siel Bragulla. Väänsin kuuppaani ja zoomasin  helvetinkoneeseen: TUNTEMATON NUMERO /  08.17.nimipäivät Arja, Anja... En osannut katkaista ääntä, tiesin kuolevani joskus, tällä kertaa Opiaatti-Matti ja Toleranssi-Anssi oli jutellu kahren kesken ja sopinu tappavansa muita ureanuppeja ennen mua. Liuutin vihreää ja KARJUIN KOVIMPAA koko autismikirjon sairaimmat tyypitykset, pari tavanomaisempaakin ja kehoitin tuntemattoman numeronussijan nuolemaan alkoholistimutsinsa harmaata persereikää, kunnes muistin ja vaikenin... "Täällä lääkäri Jorma Sinkkonen, olit varannut puhelinajan tälle päivälle, soitinkohan pahaan aikaan...?"