Suurimman tennispyhätön tarkoituksella taaimmaisella kentällä pelasimme kykyjenetsijöiden ja tosipelaajien katseilta suojassa. Aina. Yleensä vihoviimeisellä tunnilla, jolloin hallissa pyöri lähinnä siivooja tai joku muu alokas pallo hukassa. Tällä kertaa ei edes kumpaakaan.Vuoron loputtua jatkoimme pään seinään hakkaamista, kunnes valot sammutettiin. Olikin jo pimeää. Kesä oli jäänyt peleiltä väliin (kuten kevät ja talvikin). Pimeyden totesi hieman huolestuneena kanssalyöjäni, kun aloimme valua nurkasta häpeämästä kohti 140 metrin päässä sijaitsevaa ulkokäyntiä. Tunnustellen aluksi kenttiä erottavia pressuja ja sitten huippuvarovasti rappusia ylös. Kanssalyöjä totesi tilanteen olevan aavemainen, jopa pelottava. Ei muuta kuin runsaanlaisesti hylättyjä palloja siellä täällä. Yhtäkkiä tuntui, kuin yksi palloista olisi liikkunut. Jep, juuri ja juuri erottui hämärän keskeltä hitaasti pyörivä keltainen boltsi. Kanssalyöjäni panikoitua. Kohta erotimme useamman pallon vierivän siellä täällä. Kanssalyöjäni ilmaisi ääneen tahtovansa pian kotiin. Ymmärsin häntä. Sitten tapahtui jotain, mitä ei nykyjärjellämme voi selittää, josko edes em. tapahtumiakaan: joka kentän kupeessa on nykynykyaikainen elektrooninen värkki, joka kertoo kuinka paskasti löit palloa. Hienoutta huonoutta voi ihastella jopa värkin tallentamalta videolta. Yhteen näistä syttyi valo. Itsestään. Sitten kuvaruudulle ilmaantui kasvot. Silmämme olivat kyllä tottuneet hämärään ja pelitasostamme johtuvaan ainaiseen itkuraivopiereskelyyn, silti piti pieraista kertaalleen. Mitä vittua, ajattelin samassa kun kanssalyöjäni vajosi käytävän lattialle piiloon. Kyllä, kyllä vitussa! Pään silmät liikkuivat ja tiukka vittumainen katse kyyläsi meitä. Vittu vitun vittu, pakko oli pieraista uudelleen. Nimittäin asiahan ei minulle kuulu, mutta kuvaruudulla NÄKYI erään serbin vittumaiset kasvot. Serbi oli juuri voittanut jonkun vitun gang bangin jenkkilässä ja nyt se toljotti sysipimeän keskeltä vitttumaisessa valoloisteessa meitä! Kanssalyöjäni vapisi, tärisi, itki ja hoki mantraansa. Pystyimme napinnipin liikkumaan kohti väliovea, joka jakaa koko hallin kahtia. Enää 70 metriä pujoteltavaa! Raahasin osittain hajoamaisillaan olevaa kanssalyöjääni. Ja mitä vittua?! Useita samanlaisille kuvaruuduille ilmaantui lisää kasvoja. Tunnistin pimeydessä vain Juha miedon sinapin, pannen parasta parrastaan. Väliovi oli kiinni! Ovi on kiinni! Hallin nurkasta, josta olimme juuri tulossa, alkoi kuulua raskaita askelia ja rumputulta. Voi vittujen syksy, me kuollaan tänne! Die break?! 

Kauan aikaa, vaivaa ja kuolemantuntuakin sitten erinäisten erilaisten erikoisienkin tutkimusten ja hutkimusten jälkeen löytyi keuhkoista 1,7 sentin vierasesine, -kudos, -kasvain -arpeuma tahi luoti ja lisänumerot. Mikä lopulta osottautui pikkuetanaksi. Vuosien varrella sitä tutkittiin kaikilla mahdollisilla menetelmillä, okulaareilla, koepalapelillä sekä fine dining-maistiaisilla. Vaikka yli 14,5 talvisodan pituisen ajan, jatko- tai nuijasodista puhumattakaan, olin koittanut sitä päämäärätietoisesti liuottaa mm. etanolilla, siellä se pikku etana (myöh. Esko) sitkeästi jatkoi koteloitumistaan. Säännöllisesti lähettämäni savupommitkaan, sisältäen HÄKÄÄ, syanidia, asetonia, metanolia, lyijyä, elohopeaa, DDT:tä ja radioaktiivisia aineita, eikä edes Cannabis satiais- kuurit Esko-etanaa lannistaneet, ehkä vain pysäyttivät puberteetin. Näin ollen vietän loppuikäni kaksoiselämää 1,7 sentin Esko-etanan kanssa(onneksi hän ei sentään pahemmin pullistele, somatotropiinit lienee finaalissa). Kelaakohan se stylommatophora-Eskosein samalla tapaa? Ja että vittu, tyyppi juottaa känniin vähän väliä, tunkee myrkkyjä koteloon ja saatanan harvoin tarjoaa hatsit jostain paremmasta?

13-kesäisen testosteronikestostondis ja mieletön mielikuvitus johtivat tilanteeseen, jossa huomattavasti nuoremman pikkuisen pikkuveljeni pinoiset punainen huopikas sai talvella -77 kovaa punkrunk-kyytiä. Vuorasin reunat pullolleen pumpulia, jonkinlainen käsitys pillusta oli muodostunut sivukirjaston kokoelmista, sedän lasipöydän alla olevalle tasolle puolihuolimattomasti peitellyistä Ratoista, sekä tilapäisen kesäpaikkani Karkun evankelisen opiston keittäjän, Neuvostoliiton-reissulle lähteneen Alma-tädin, kokoelmista. Taaperon huopikas oli nyt se "tiukka, mutta pehmeästi penikselle periksiantava pimpero". Ähkittyäni ja kolmatta kertaa kastettuani (huopikkaan) kärkeä, kuulin rappukäytävästä mutsin, pikkubroidin ja -systerin ääniä. Revin vanut vittuun ja koitin tuloksetta sormin kaapia mälliä, puristelin ja hakkasin huopikasta lavuaariin tuloksetta. Harppasin eteiseen ja asetin vasemman jalan huopikkaan vahingossa oikean oikealle puolelle vaatekomeron toiseksi alimmalle hyllylle. Seuraavana päivänä viemään taaperoa pakkasen panemaan pulkkamäkeen. Jäätyikö mälli, paleliko pikkubroidin varpaita? En viitsinyt udella sitä myöhemmin, en vuosikymmenien jälkeenkään. Päähäni jäi soimaan kotonammekin raikannut biisi jossa hoetaan: "huopikkaat, huopikkaat, äiti koittaa piilottaa - sama se, löydän ne..."

Sami Sykkö / Bull Mentula?